Vihelsin kimeästi ja kutsuin Nataa nimeltä. Tamma ravasi tarhan portille perässään Naassa ja Ilo. Rita vilkuili minua epäluuloisesti kauempaa. Mama etsi maasta heinänkorsia
- Voi teitä kullanmuruja, lepertelin ja kurkotin rapsuttamaan Naassaa.
- Nyt minä vienkin vain Natan, te saatte jäädä tänne.
Naassa hirnahti anovasti. Sitä ei huvittanut jäädä ulos syksyiseen harmauteen. Saalistin kuitenkin vain Natan kiinni ja jätin muut tarhoihin hirnumaan. Ilma oli kaikkea muuta kuin upea; harmaat pilvet masensivat kenet tahansa ja lehdettömät puut vain pahensivat asiaa. Mutta oli sunnuntai, juuri sopiva päivä Natan kouluttamiseen.
Talutin Natan pesarille ja aloin harjata sitä. Talli oli tyhjä ja hiljainen, joten käynnistin radion huvikseni.
- Tää ei tuu poistuu täältä koskaan, woo-oo-oo-oo, timantit on ikuisia! lauloi radio.
Heittäydyin mukaan tutuksi tulleeseen biisiin ja harjasin Natan vauhdikkaasti. Tanssahtelin satulahuoneeseen ja jatkoin irrottelua tällä kertaa Jenni Vartiaisen Junat ja naiset-biisin tahtiin.
- Sillä junat ja naiset on luotuja kulkemaan, lallattelin kantaessani kevyttä satulaa ja Natan omia suitsia.
Asetin satulan varovasti Natan selkään. Nella oli jo ennemmin laittanut tammalle satulan muutaman kerran, joten Nata hyväksyi satulan varsin vähällä riitelyllä. Asetin riimun tamman kirjavalle kaulalle ja pujotin suitset Natan päähän. Hetken riideltyämme Nata otti kuolaimet suuhunsa. Kiinnitin muutaman juoksuttamisessa tarvittavan remmin suitsiin ja satulaan, otin liinan ja juoksutusraipan ja lähdin taluttamaan Nataa maneesiin.
Kävelytin Nataa muutaman kerran maneesin ympäri. Tamma katseli kiinnostuneena ympäriinsä ja tuijotti korvat höröllä jokaiseen nurkkaan. Lähestyessämme maneesin seinään kiinnitettyä peiliä Nata tuijotti kuvaansa epäuskoisena.
"Mikä tuo on?" tamma vilkaisi minua.
- Höpsö, naurahdin.
Pian lähdin taluttamaan Nataa ympyrällä. Siirryin pikkuhiljaa kauemmas ja lopulta Nata käveli siististi liinassa. Kävelytin sitä kumpaankin suuntaan tällä tavoin, vaihdoin sitten toiseen suuntaan ja pyysin Nataa raviin juoksutusraippaa heilauttamalla. Nata säikähti ja ampaisi laukkaan. Se juoksi kuin hullu ympyrällä ja minä annoin sen irrotella. Nata juoksi, kunnes väsähti ja siirtyi lopulta kuuliaisesti raviin. Ravin jälkeen vaihdoin jälleen suuntaa ja pyysin uudelleen ravia. Nyt Nata otti vain pari laukka-askelta ennen ravia. Ravin jälkeen kehuin sitä, palasin sen vierelle ja talutin sen maneesista pois.
Jätin juoksutusraipan tallin ulkopuolelle ja lähdin taluttamaan Nataa maastoon. Pienen lenkin jälkeen talutin Natan takaisin talliin, mutta huomasin kauhukseni juoksutusraipan kadonneen. Olisiko joku tallille tullut hoitaja vienyt sen sisälle?
Tallissa tapasin Serryn, joka harjasi Coldia pesarilla.
- Moi, Serry! Ootko nähny mun juoksutusraippaa? kyselin heti.
- Juoksutusraippaa? Miks mä sitä olisin nähny? Serry ihmetteli.
- No, mä jätin sen tohon tallin eteen ja kun sä olet niin avulias, olisit voinut.., selitin.
- Ei, en oo nähny. Juoksutitko Nataa? Eka kerta vai? Serry innostui utelemaan.
- Joo, hyvin meni. Mutta missä on juoksutusraippani? huokaisin.
Hoidin Natan sukkelasti ja vein sen takaisin tarhaan. Naassa kerjäsi päästä sisälle, mutta vaikka tamma oli kuinka suloinen, en suostunut.
- Voi teitä kullanmuruja, lepertelin ja kurkotin rapsuttamaan Naassaa.
- Nyt minä vienkin vain Natan, te saatte jäädä tänne.
Naassa hirnahti anovasti. Sitä ei huvittanut jäädä ulos syksyiseen harmauteen. Saalistin kuitenkin vain Natan kiinni ja jätin muut tarhoihin hirnumaan. Ilma oli kaikkea muuta kuin upea; harmaat pilvet masensivat kenet tahansa ja lehdettömät puut vain pahensivat asiaa. Mutta oli sunnuntai, juuri sopiva päivä Natan kouluttamiseen.
Talutin Natan pesarille ja aloin harjata sitä. Talli oli tyhjä ja hiljainen, joten käynnistin radion huvikseni.
- Tää ei tuu poistuu täältä koskaan, woo-oo-oo-oo, timantit on ikuisia! lauloi radio.
Heittäydyin mukaan tutuksi tulleeseen biisiin ja harjasin Natan vauhdikkaasti. Tanssahtelin satulahuoneeseen ja jatkoin irrottelua tällä kertaa Jenni Vartiaisen Junat ja naiset-biisin tahtiin.
- Sillä junat ja naiset on luotuja kulkemaan, lallattelin kantaessani kevyttä satulaa ja Natan omia suitsia.
Asetin satulan varovasti Natan selkään. Nella oli jo ennemmin laittanut tammalle satulan muutaman kerran, joten Nata hyväksyi satulan varsin vähällä riitelyllä. Asetin riimun tamman kirjavalle kaulalle ja pujotin suitset Natan päähän. Hetken riideltyämme Nata otti kuolaimet suuhunsa. Kiinnitin muutaman juoksuttamisessa tarvittavan remmin suitsiin ja satulaan, otin liinan ja juoksutusraipan ja lähdin taluttamaan Nataa maneesiin.
Kävelytin Nataa muutaman kerran maneesin ympäri. Tamma katseli kiinnostuneena ympäriinsä ja tuijotti korvat höröllä jokaiseen nurkkaan. Lähestyessämme maneesin seinään kiinnitettyä peiliä Nata tuijotti kuvaansa epäuskoisena.
"Mikä tuo on?" tamma vilkaisi minua.
- Höpsö, naurahdin.
Pian lähdin taluttamaan Nataa ympyrällä. Siirryin pikkuhiljaa kauemmas ja lopulta Nata käveli siististi liinassa. Kävelytin sitä kumpaankin suuntaan tällä tavoin, vaihdoin sitten toiseen suuntaan ja pyysin Nataa raviin juoksutusraippaa heilauttamalla. Nata säikähti ja ampaisi laukkaan. Se juoksi kuin hullu ympyrällä ja minä annoin sen irrotella. Nata juoksi, kunnes väsähti ja siirtyi lopulta kuuliaisesti raviin. Ravin jälkeen vaihdoin jälleen suuntaa ja pyysin uudelleen ravia. Nyt Nata otti vain pari laukka-askelta ennen ravia. Ravin jälkeen kehuin sitä, palasin sen vierelle ja talutin sen maneesista pois.
Jätin juoksutusraipan tallin ulkopuolelle ja lähdin taluttamaan Nataa maastoon. Pienen lenkin jälkeen talutin Natan takaisin talliin, mutta huomasin kauhukseni juoksutusraipan kadonneen. Olisiko joku tallille tullut hoitaja vienyt sen sisälle?
Tallissa tapasin Serryn, joka harjasi Coldia pesarilla.
- Moi, Serry! Ootko nähny mun juoksutusraippaa? kyselin heti.
- Juoksutusraippaa? Miks mä sitä olisin nähny? Serry ihmetteli.
- No, mä jätin sen tohon tallin eteen ja kun sä olet niin avulias, olisit voinut.., selitin.
- Ei, en oo nähny. Juoksutitko Nataa? Eka kerta vai? Serry innostui utelemaan.
- Joo, hyvin meni. Mutta missä on juoksutusraippani? huokaisin.
Hoidin Natan sukkelasti ja vein sen takaisin tarhaan. Naassa kerjäsi päästä sisälle, mutta vaikka tamma oli kuinka suloinen, en suostunut.
- Dooonii! huhuilin.
Koiraa ei ollut näkynyt sitten aamun, kun päästin sen ulos ennen Natan juoksuttamista.
- Tänne poika, tänne! huusin.
Pieni haukahdus kuului tallin takaa ja pian koira ryntäsikin esille todella pitkä keppi suussaan.
- Vai olet sinä tuollaisen metsästä löytänyt, henkäisin ja annoin Donin kantaa sen sisälle.
Koira kiikuttikin keppinsä oitis keittiöön, tiputti sen lattialle ja meni juomaan vettä. Kepissä oli jotain tuttua, mutta en saanut päähäni mitä. Kumarruin katsomaan tarkemmin, ja yllätys, yllätys; se oli juoksutusraippani! Tosin huomattavasti kuolaisempi, rikkinäisempi ja likaisempi...
Koiraa ei ollut näkynyt sitten aamun, kun päästin sen ulos ennen Natan juoksuttamista.
- Tänne poika, tänne! huusin.
Pieni haukahdus kuului tallin takaa ja pian koira ryntäsikin esille todella pitkä keppi suussaan.
- Vai olet sinä tuollaisen metsästä löytänyt, henkäisin ja annoin Donin kantaa sen sisälle.
Koira kiikuttikin keppinsä oitis keittiöön, tiputti sen lattialle ja meni juomaan vettä. Kepissä oli jotain tuttua, mutta en saanut päähäni mitä. Kumarruin katsomaan tarkemmin, ja yllätys, yllätys; se oli juoksutusraippani! Tosin huomattavasti kuolaisempi, rikkinäisempi ja likaisempi...